Satelliitit jäljittävät uhanalaisten kilpikonnien vaellusta merivirtojen mukana

Tutkijat ovat jäljittäneet seuranta-antureiden avulla yksittäisten merinahkakilpikonnien pitkiä muuttoreittejä ja lisänneet sitten niiden reitteihin valtamerten tilaa kuvaavia tietoja, kuten tosiaikaisia karttoja merivirroista. Niitä ovat koonneet satelliitit kuten ESAn ERS-2 ja nyt myös Envisat.

Tutkijat pyrkivät selvittämään kilpikonnien noudattamien, päältä katsoen mutkittelevien, reittien ja valtameren paikallisten olosuhteiden välisiä yhteyksiä kehittääkseen siten toimintasuunnitelmia syvänmeren kalastuksen kilpikonniin kohdistamien tahattomien, mutta tappavien uhkien vähentämiseksi.

Nämä jättimäiset matelijat, joiden tiedetään kasvavan 2,1 metriä pitkiksi ja 365 kg painaviksi, nousevat hetkeksi rannalle munimaan munansa Ranskan Guyanassa ja naapurimaassa Surinamissa, jotka ovat kilpikonnien viimeiset jäljellä olevat suuret pesimäalueet Atlantin valtameressä. Noin yhdeksän viikkoa myöhemmin kuoriutuvat poikaset nousevat joukoittain hiekasta ja suuntaavat kohti merta palatakseen jonain päivänä sukukypsyyden saavutettuaan itse munimaan.

Valitettavasti yhdenkään kilpikonnan paluu ei ole mitenkään varmaa. Avomerellä kilpikonnien tiedetään sukeltavan jopa 1230 metrin syvyyteen etsimään ravintoa, mutta enimmäkseen ne eivät uskaltaudu 250 metriä syvemmälle, jolloin ne ovat alttiina pitkäsiimakalastajien koukuille. Satojatuhansia tällaisia koukkuja lasketaan päivittäin mereen kaikkialla Atlantilla.

Kun kalastajat nostavat jatkuvasti "sivusaaliinaan" merinahkakilpikonnia, on se ajanut 100 miljoonaa vuotta vanha lajin sukupuuton partaalle Tyynessä valtameressä ja Intian valtameressä. Atlantissa niiden lukumäärä on suurempi johtuen osin siitä, että valtameren pohjoisosassa toimivilta USA:n kalastajilta on kielletty pitkänsiiman käyttö, mutta kilpikonnia menetetään silti kestämättömään tahtiin.

Nature-aikakauslehdessä äskettäin julkaistussa artikkelissa oli yhteenveto tähän mennessä tehdystä työstä merinahkakilpikonnien jäljittämisessä Atlantilla. Sen oli lähettänyt tutkijaryhmä Ranskan kansallisesta tieteellisestä tutkimuskeskuksesta Strasbourgista, viereisestä Louis Pasteur -yliopistosta, Ranskan ympäristöministeriön Guyanan osastolta ja Ramonvillessa sijaitsevasta yhtiöstä Collecte Localisation Satellites (CLS), joka on erikoistunut satelliittiperusteisiin paikannuksen, tiedonkeruun ja maanhavainnoinnin järjestelmiin.

Tyynenmeren merinahkakilpikonnat matkaavat pitkin kapeita muuttokäytäviä. Tutkijat toivoivat, että niiden lajitoverit Atlantilla käyttäytyisivät samalla tavalla, jolloin kalastusta voitaisiin rajoittaa näillä vyöhykkeillä.

Vuodesta 1999 alkaen kilpikonnayksilöitä jäljitettiin käyttäen CLS:n hoitamaa Argos-järjestelmää, joka perustuu radiolähettimiin. Niiden sijainnit voidaan jäljittää koko maapallolla parhaimmillaan 150 metrin tarkkuudella. Kuudessa amerikkalaisessa NOAA-avaruusaluksessa on parhaillaan Argos-vastaanottimet, ja ESAn MetOp-sarja tulee liittymään järjestelmään, kun sen satelliittien laukaisut alkavat ensi vuonna.

Kilpikonnien reitit asetettiin sitten merenpinnan anomaliakartoille, jotka on laadittu yhdistämällä ESAn ERS-2 -satelliitin tutkakorkeusmittarin tiedot toisen vastaavan, NSA-CNES -satelliitissa TOPEX-Poseidonissa olevan, tietoihin.

ERS-2 on seuraajansa Envisatin tapaan osa satelliittiryhmästä, joka on varustettu radiokorkeusmittareilla. Äärimmäisen tarkat merenpinnan korkeusmittaukset ovat mahdollisia lähettämällä tuhansia tutkapulsseja merenpinnasta joka sekunti. Tämän tyyppisten antureiden havaitsemat korkeusanomaliat ilmaisevat usein merivirtojen ja pyörteiden olemassaolon: lämpimät virtaukset saattavat olla metrin verran kylmiä vesiä ylempänä.

Yhdistämällä useiden tutkakorkeusmittausten tuloksia saadaan merenpinnan anomalioista tiheämpiä ja tarkempia mittauksia, kuin mitä mikään muu avaruusalus voisi saada aikaan. Esimerkiksi nyt kun ERS-2:n maapallon laajuinen tehtävä on päättynyt, yhdistetään Envisatin tutkakorkeumittarin tulokset Ranskan ja USA:n yhteisen Jason-avaruusaluksen ja USA:n laivaston GEOSTAT-satelliittien seurantaohjelman (GFO) vastaaviin tietoihin.

"Korkeusmittaustiedot ovat olleet hyvin hyödyllisiä työssämme, koska olemme kyenneet tarkistamaan kilpikonnien liikeradan suhteessa merivirtoihin," sanoi Philippe Gaspar, yksi Nature-lehden artikkelin kirjoittajista ja CLS:n satelliittioseanografian osaston johtaja. "Olemme havainneet, että niiden suhde merivirtoihin muuttuu huomattavasti niiden matkojen aikana.

"Toisin kuin lajitoverinsa Tyynessämeressä Atlantin merinahkakilpikonnat eivät noudata kapeita muuttokäytäviä, vaan leviävät laajalle alueelle: aluksi merinahkakilpikonnat suuntaavat pitkin lähes suoria muuttoreittejä päiväntasaajan pohjois- tai eteläpuolella uiden merivirtojen poikki niitä kohdatessaan. Yksi kulki 500 km päähän Länsi-Afrikasta ennen kuin kääntyi takaisin, toinen tuli lähelle Nova Scotiaa.

"Saavuttuaan sitten joko Golf-virran alueelle tai päiväntasaajan vyöhykkeelle kilpikonnilla on taipumus hidastaa ja seurailla rintama-alueita, joihin liittyy paikallisia merivirtoja ja yleensä runsas merieliöstö."

Pahaksi onneksi nämä rintamajärjestelmät ovat myös kalastuslaivastojen kohteita aivan samasta syystä, joten nämä kilpikonnat joutuvat vaaraan. Tämä havainto merkitsee, etteivät Atlantin kalastusalueiden rajoitukset todennäköisesti vaikuttaisi paljoakaan kilpikonnien joutumiseen sivusaaliiksi, ja täytyy harkita muita ratkaisuja, kuten NOAA:n äskettäin kehittämiä ja Maailman Luonnonsäätiön kannattamia kilpikonnaystävällisiä kalastusvälineitä ja koukkuja.

Sillä aikaa merinahkakilpikonnien jäljitys jatkuu. "Me selvitämme nyt kilpikonnien matkoillaan uimia keskimääräisiä nopeuksia hankkimalla niiden kokonaisnopeusarvoja Argos-vastaanottimilla ja vähentämällä niistä korkeusmittausten meille antamat merivirtojen nopeudet", lisää Gaspar. "Tätä ei ole tehty koskaan aikaisemmin, ja näin meidän pitäisi saada hyödyllistä tietoja kilpikonnien muuttomatkoillaan kuluttamasta energiasta."

Ranskan kouluille on tarjottu mahdollisuus osallistua opetukselliseen meritieteen suunnitelmaan nimeltä Argonautica, jossa luokat osallistuvat Argo-luth -projektiin analysoimalla kilpikonnien liikkeitä MERCATOR:in tulosteiden avulla. MERCATOR on malli, joka kattaa edustavasti Atlantin pohjoisosan ja päiväntasaajan alueen, ja soveltaa tutkakorkeusmittaustietoja käyttöperusteeksi.